tag:blogger.com,1999:blog-5097684874209818688.post7152556589134583482..comments2023-04-29T00:16:42.405-07:00Comments on juoksujalka vipattaa: kirje mummollenijuoksujalkavipattaahttp://www.blogger.com/profile/02910545693875668036noreply@blogger.comBlogger1125tag:blogger.com,1999:blog-5097684874209818688.post-8196108522763879422017-10-02T11:34:29.726-07:002017-10-02T11:34:29.726-07:00Kaikki isovanhempani ovat jo poissa. Isänisä meneh...Kaikki isovanhempani ovat jo poissa. Isänisä menehtyi vuonna 1992. Pääsi sairaalasta kotiin osallistuakseen serkkuni lakkiaisiin, mutta sydän petti lopullisesti kun hän istui nojatuolissa ja kumartui laittamaan juhlakenkiä jalkaan. Sitä ei tiedä olisiko hän elänyt pidempään ilman kotikäyntiä, mutta toisaalta, mieluummin näin että lähti iloisena sukulaisten tapaamista odottaen kuin sairaalasängyssä maaten. Isänäiti kuoli kymmenisen vuotta sitten 90-vuotiaana. Hän sanoi kesällä, että tämä on hänen viimeinen kesänsä. Vanhuus vei. Äidinäitiä kaipaan ehkä eniten, hänet vei syöpä 2000-luvun alussa kun hän oli vasta 66-vuotias. Tästä olen myös katkera, sillä diagnoosi viivästyi ja kun syöpä lopulta todettiin oli liian myöhäistä. Äidinisä kuoli puolitoista vuotta sitten, puoli vuotta aiemmin juhlittiin 80-vuotissynttäreitä monta tuntia. Hänellä oli monia sairauksia mutta yllättävän pirteänä oli loppuun asti. Pärjäsi palvelutalossa, ja kunnon romahdettua ehti olla sairaalassa vain kolmisen viikkoa ennen loppua.<br /><br />Välillä olen hiukan kateellinen ihmisille, joilla on vielä isovanhemmat. Samalla iloitsen ja olen kiitollinen siitä, että 67-vuotias isäni ja 62-vuotias äitini ovat suorastaan loistokunnossa, terveitä, pää pelaa, äiti vielä työelämässä. Hennahttps://www.blogger.com/profile/16021448306755984521noreply@blogger.com