maanantai 9. heinäkuuta 2018

Miten lapsista päästää irti?

Moi! En oo taas saanut kirjoitettua mitään. Viime viikko oli treeneistä kevyempi, kaksi juoksulenkkiä 7.6km poluilla ja 14km
asfaltilla. Yhtenä iltana tein n 1h tunnin lihaskuntotreenin. Venyttelyä ja uutta tuttavuutta mindfulness joogaa tuli tehtyä yhteensä 1h45 min.
Vanhempi poika oli bulgariassa ja reissu meni hienosti, vaikka jännitin kovasti jos jotain sattuu. Pari päivää kerkesi kotona viettää, kun tänään lähti armeijaan vekaranjärvelle.
Oon tiennyt armeijaan menon jo pitkään, silti jostain syystä sydänalassa puristaa ja tuntuu haikealta. Oon ehkä vähän höntti , kun tuntuu niin vaikealta päästää irti. Lapset on kuitenkin olleet tärkeä osa elämää jo  yli 19 vuotta. On valvottu sairaan lapsen vierellä,  jännitetty yhdessä kouluun menoa yms. On opeteltu ajamaan pyörällä ja luistelemaan ja uimaan. Silloinkin minun on ollut vaikea päästää irti ja luottaa, että poika itse polkee pyörää tai luistelee tms. Entä jos lapsi horjahtaa ja satuttaa itsensä, pelästyy tms. Aina on selvitty ja poika on reipas, iloinen, luotettava ja ihana.
Reissuun lähtiessä poika halasi ja sanoi, älä huoli mä pärjään kyllä. Ja niin hän pärjäsikin. En pelkää sitä, että poika ei ole luottamuksen arvoinen vaan sitä, että maailma on iso ja vaarallinen. On vaikea käsittää, että oma rakas pieni poika ei todellakaan ole enää pieni.
Nyt armeijaan lähtiessä halattiin taas ja lupasi viestitellä. Vuoden on suunnitellut olevansa, tässä ehtii hyvin tottumaan ajatukseen, sitten voikin olla lähellä jo kokonaan pois kotoa muuttaminen, toivottavasti ei heti
.
En kyllä missään tapauksessa halua poikien asuvan koko ikäänsä kotona, haluan vain vielä vähän lisä aikaa pitää heidät lähellä.  Toivon, että pysytään yhtä läheisinä silloinkin kun lähtevät pesästä.
Olen miettinyt paljon asiaa kun olen seurannut tuttujen pikkulapsi arkea. Kuinka riippuvaisia lapset ovatkaan meistä pitkään, pysyvät keskipisteenä ja muuttavat vanhempien perspektiivin elämään. Siinä missä vanhemmat kasvattavat lapsiaan,  kasvattavat lapset myös vanhempiaan. Nytkin kun poika ei enää ole niin riippuvainen vanhemmistaan,  minun on vaikea päästää irti. Poika pärjää varmasti hyvin elämässään ja nyt armeijassa, minäkin varmasti totun  jossain vaiheessa ajatukseen, että minua ei tarvita niin paljon ja, että joskus asumme kahdestaan miehen kanssa. Opin varmasti nauttimaan ajasta ilman lapsia, vaikka se nyt tuntuu vaikealta.
Ehkä sitten osaan myös nauttia kahdenkeskisestä ajasta ja ajasta kun ei tarvitse huolehtia muista, ainakaan niin paljon.
Onko muita joista tuntuu samalta, vai olenko höntti kun tunnen näin? Nyt lähden tekemään ruokaa, toivottavasti poika laittaa illalla viestiä miten on mennyt. Mä palaan taas!

2 kommenttia:

  1. Meiltäkin poika lähti armeijaan juurikin Vekarajärvelle. Olo on haikea, ikävä on. Tiedän, että pärjää, mutta silti... Käytännössä ei enää vakituisesti kotona asu, koska luultavasti vuoden on armeijassa ja sitten on opiskelut alkamassa uudella paikkakunnalla eli muutto kotoa edessä. Hienoa, että aikuistuvat, mutta haikeaa on. 😍

    VastaaPoista
  2. Joo, ristiriitaiset tuntemukset. Tsempit sullekin! Valassa varmaan samaan aikaan pyöritään :)

    VastaaPoista

olis mukavaa saada kommentteja!