mieli ja kroppa muutoksessa, minun polkuni terveelliseen elämään

Moi! Ajattelin ryhdistäytyä ja yrittää päivittää blogia vähän useammin kuin viimeaikoina. Elämä pyörii entiseen malliinsa, liikuntaa on mukana sopivassa määrin. Yritän tosiaan opetella kropan tuntemuksien kuuntelua, se on ollut minulle vähän vaikeaa. Koen helposti huonoa omaatuntoa tai syytän itseäni laiskottelusta yms jos en teekään itselleni lupaamaani 4 treeniä viikossa tai jos syönkin pussin karkkia vaikka vielä ei ollutkaan karkkipäivä.Ajattelin kertoa mistä tähän on tultu ja miksi vieläkin tuntuu vaikealta hellittää
Olen kertonut tästä aiheesta jo aiemminkin ,mutta ajattelin porautua vanhaan minääni vähän syvemmälle kuin ennen.
Olin lapsena liikkuvainen ja ehtivä, harrastin paljon monenlaista baletista yleisurheiluun ja discotanssista rytmiseen voimisteluun jos liikuntaharrastuksia listataan. Kaikessa on vaan ollut se sama juttu, kyllästyin helposti ja siihen se sitten tyssäsi. Balettia harrastin 5 vuotta , se onkin ainoa pitempi harrastukseni,muita olen harrastanut vain kauden tai pari.

!3 vuotiaana minulla todettiin skolioosi ja sain invalidisäätiöllä itselleni räätälöidyn korsetin. Voisi kuvitella, että pieni ja helppo juttu...Mutta ainakin minulle se oli aika moinen kärsimysnäytelmä. Olin juuri murrosiän kynnyksellä ja sitten piti alkaa pitää 23 tuntia vuorokaudessa muovista ,taipumatonta ja hiostavaa korsettia. Farkut ei mahtuneet päälle, piti ostaa rumia kuminauhavyötäröisiä housuja juuri kun olisi halunnut näyttää kauniilta ja tietty samalta kuin muut. Heitin rumiluksen talonyhtiön roskikseen muutaman kerran , mistä äitini sen sitten kiltisti haki.Sain onneksi äidiltäni luvan kerran (ja joskus kaksikin päivää) viikossa pitää korsettivapaan päivän ja silloin sain pitää lewiksiä ja koin olevani kuin muut. Yllättävän iso juttu 13 -15 v ihmislapselle. Pari vuotta siis pidin korsettia ja totuin tietty siihen, en kyllä koskaan oppinut siitä pitämään. Harrastaa pystyin senkin kanssa ja jatkoin samanlaista kokeilevaa liikuntaharrastusten vaihtelu elämää kuin ennenkin.
9 luokalla juuri kun olin puoli vuotta saanut olla ilman korsettia selkäni leikattiin kovien kipujen vuoksi. Korsetti oli pitänyt selkärangan kasassa ja kun se otettiin pois vatsaanpäin liikkunut nikama alaselässä alkoi kipuilemaan.ja se luuudutettiin. Nyt sain kankaisen korsetin jossa oli metalliluut. Liikuntaa rajoitettiin ensimmäisen vuoden ja istuminenkin kauemmin oli hankalaa.
Siitä alkoi pitempi liikunnaton aika. Olisin saanut ja minun olisi pitänyt liikkua, mutta aluksi en uskaltanut ja sitten en jaksanut eikä huvittanut.
Tulin täysi ikäiseksi ja bailaaminen ja kaverit oli tärkeässä osassa. Löysin nykyisen mieheni muutamaa kuukautta ennen 19v synttäriä ja bailaus jatkui..

Menin lähihoitajakouluun malmille 20 vuotiaana ja siellä innostuin pitämään kerran viikossa jumppaa. Välillä kävin itsekin erilaisissa jumpissa, mutta missään en jaksanut kauaa käydä. Valmistuin ja muutettiin nykyisen mieheni kanssa yhteen ja menin päiväkotiin töihin . Välillä harrastin usein en. Olin väsynyt ja kilot alkoi kerääntymään salakavalasti.

25 vuotiaana tulin äidiksi. raskausaikana jouduin makaamaan monta kuukautta raskausmyrkytyksen takia. Vauva syntyi keskosena , mutta voi hyvin ja 4viikon iässä sain vajaa 2kg pojan kotiin. Liikuntaa ei ollut eikä tullut. Raskauskiloja ei lähtenyt paljoakaan ja kiloja kerääntyi muutenkin ..oli yövalvomista ,korvakierteitä ja ja ja ja .. tekosyitä riitti. Olin poikki enkä jaksanut miettiä itseäni.4 v päästä syntyi toinen lapsi keskosena myös , samojen raskausmyrkytys oireiden takia

odotin nuorempaa poikaa 2002 

. Nuorempi poika olikin tosi paljon sairaalassa astma oireiden takia, aina kun tuli flunssa jouduttiin sairaalaan..tätä rulianssia kesti  3 vuotta, sitten jäin pois päiväkodista  ja otin pojan hoidosta  ja aloin tekemään vanhain kodissa keikkaa . Minä tein ilta vuoroja ja viikonloppuja ja mies päivä vuoroja, vaihdettiin lennossa. Tämä kuitenkin sopi meille, oli helpompi vaihtaa lennossa lasten hoitovuoroja kuin istua vuoronperään sairaalassa. Sairastelukierre helpotti ja saatiin poika perhepäivähoitoon.

kummipoika ja minä 2000 luvun alussa

Huomasin yhtäkkiä peilikuvani ja olin pyörtyä, mitä minulle oikein on tapahtunut? Väsynyt, turvonnut ja lihonut minä katsoi peilistä. Päätin laihduttaa.
Aloitin tammikuussa 2007 laihiksen painonvartioiden pisteillä. Se oli helppoa ja sopi minulle. En punninnut mitään vaan söin normiruokaa tiettyjen pisteiden mukaan. aloitin juoksun ja punttisalin , mutta en innostunut ollenkaan liikunnasta vaan liikuin laihtuakseni. Toukokuussa olin laihtunut 27 kg! Mahtava fiilis, olin onnellinen ja energinen. Tosin liikunta oli välttämätön pakko ja olin liiankin tarkka syömisistäni, sain raivarin (mielessäni..en siis kellekään raivonnut) jos cesar salaattiin oli sekoitettu juusto tai hampurilaisessa olikin kastiketta vaikken sitä halunnut. Pari vuotta jaksoin sinnitellä, sitten alkoi lipsua. Liikunta jäi ja muuttui taas epäsäännölliseksi . Ruokavalio palasi huonoihin uomiinsa ja paino alkoi hilautumaan ylöspäin.
Tuli poikien harrastusrumbat ja taas ajatukset itsestä jäi .
Kolme vuotta sitten heräsin taas sohvalta ja päätin hilata itseni sieltä pysyvästi. Silloin aloitin blogin kirjoittamisen ja sillä tiellä ollaan edelleen. Nyt aloitin järkevämmin. Aloin muuttamaan ajatuksiani vähitellen ja hullaannuin liikuntaan ja sen tuomaan fiilikseen.

  Ruokavalio on vieläkin retuperällä ,tosin paljon paremmalla mallilla kuin ennen. Syön paljon monipuolisemmin kuin ennen ja sokeria olen vähentänyt rutkasti.
peilikuvaani en ole tyytyväinen. Näin itseni lihavana ja kehuja ulkomuodostani oli vaikea ottaa vastaan kun en kokenut olevani sellainen kuin muut näkivät minut. Tämäkin asia on muuttunut vähitellen. Olen alkanut vähitellen pitää peilikuvastani enemmän, täysin tyytyväinen en ole ja tuskin tulen olemaankaan, mutta pystyn näkemään jo hyviäkin puolia itsestäni. Jalat ja takapuoli alkaa olemaan hyvässä kunnossa, mutta kädet ja vatsa (varsinkin vatsa!) on kaukana hyvästä.

Paino on normaalin rajoissa , vähän vielä pitäisi saada pois. Nyt vaan ajattelin ottaa rauhallisin askelin. Muutan elämäntapaani kokonaan, en laihduta. Liikunta on tärkeää minulle, jaksan paremmin ja fiilis on mahtava hyvän treenin jälkeen. Olen löytänyt paljon uusia kavereita liikunnan kautta ja mikä sen parempaa.
Välillä ei jaksa ja siitä tulee huono fiilis, miksi en viitsi ja olempa laiska ja saamaton(?) palaanko takaisin vanhoihin huonoihin tapoihin? Yritän olla itselleni armollinen ja kunnioittaa kroppaani ja itseäni. Tässä ollaan ja elämä on kivaa tällähetkellä. Liikunnaliset tavoitteet pitää minut treeneissä kiinni, mutta paljon muutakin kuuluu elämääni. Tasapaino tuntuu löytyneen ja nautin tästä tunteesta. Alan taas miettimään Ruokavalion parempaan suuntaan muuttamista ja muutaman kilon tiputusta vähän myöhemmin , nyt olen päättänyt olla tyytyväinen tähän oloon.
Onko sinulla vaikeuksia tottua peilikuvaasi? hyväksytkö itsesi sellaisena kuin olet? onko aina ollut niin?
kivaa uutta viikkoa!